JA NIIN AMOSTA TULI MISS AMANDA

Tuo jälkimmäisen kutsumanimen keksi armas puolisoni sen jälkeen kun Amosta jäi hyvin miehistä eläinlääkärin pöydälle.
Kastroimista olin jo miettinyt pitkään ja hartaasti eli mikään päähänpisto se ei ollut. Sisälle merkkailu sekä hihnassa rähjääminen olivat ne päällimmäiset syyt. Tosin tuohon jälkimmäiseen syyhyn, niin kuin aikaisemmin olen kertonutkin liittyy negatiiviset kokemukset hihnassa. Tuota olenkin pohtinut, että olisinko mitenkään voinut estää tai toimia toisin, mutta ne tilanteet tulivat niin ennalta arvaamatta etten juurikaan kerennyt kissaa sanoa. Toki, olenhan yrittänyt muuttaa Amon käytöstä hihnassa, mutta voin sanoa, että se on haastavaa. Jos sinä saat koirasi hallintaan, edes jotenkuten niin voi olla, että vastaantuleva ei saakkaan. Joskus minusta tuntui kun lähdin Amon kanssa lenkille että olen aseistautunut kuin poliisiopiston Tackleberry, päästä varpaisiin, sillä ajatuksena oli ettei kukaan tai mikään enää hyökkää Amon päälle tai jos niin käy, puolustan omaani viimeiseen kikkarakarvaan.
Lenkitykset olenkin hoitanut niin, että Amon kanssa käydään kahdelleen ja kaksi muuta perrolaista sitten yhdessä. Positiivisia juttuja pitää etsiä näistäkin asioista
A. ihan kahdenkeskistä aikaa
B. pysyy omat linjat kurissa

Viimeinen niitti arkkuun Amon kastrointiin oli kun reenattiin paikallaoloa yhden ystäväni kanssa. Tavallisesti tämä nuori herra ei ole välittänyt juurikaan muista koirista reenikentillä, mutta nyt kaverini koiran ääntely nosti niin paljon painetta pienen miehen päähän, että Amo teki omat ratkaisunsa ääntelyn hiljentämiseksi. Tuon reaktion jälkeen Amo oli sitä mieltä, että paikallaolo voidaan aloittaa. Täysin rauhallisena, eleettömänä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Amo on koiristani eniten se joka pelaa ilmeillään. Sen olemus muuttuu "partiopojaksi ", rintakehä nousee ainakin pari astetta ylemmäksi ja silmät lukevat itseä kuin avointa kirjaa kun juttelet sille. Kyllä vain, juttelen tosi paljon koirilleni. Minne lähden, milloin tulen, mitä tehdään ja annan myös palautetta reeneistä. Analysoidaan niitä kovinkin intensiivisesti välillä. Esa väittää, ettei ne ymmärrä, mutta oon ihan toista mieltä, kyllä ne ymmärtää, ainakin joka toisen sanan, ne tärkeimmät.

Niin me sitten keskusteltiin kastroinnista tuon paikallaolo episodin jälkeen kotona keittiönpöydän ääressä. Kerroin Amolle että " nyt sitten varataan sinne eläinlääkäriin aika pallien poistoon ". Siinä se edessä istui, rintarottingilla, katsoa napitti silmiin ja melkeinpä veti käden lippaan ja sanoi, yes sir.

Leikkaus sujui hyvin ja paraneminen

Kotona, leikkauksen jälkeen

Jotenkin tunsin myös surua kun vein Amon kastroitavaksi. Olin halunnut itselleni uroksen ja nyt olen viemässä siltä ne maamerkit pois. Mutta siinä ressissä eläminen, puolin ja toisin ei ole pitemmän päälle hyväksi.

Leikkauksesta on nyt kulunut parisen kuukautta ja kokemukset ovat pelkkää plussaa. Sisälle merkkailut ovat jääneet kokonaan pois, hihnassa vastaantulevat koirat otetaan vastaan HUOMATTAVASTI  rauhallisemmin kuin ennen. Alussa sihistiin hampaitten välistä se tuttu perkele, mutta nyt osataan rauhoittua syömään herkut kädestä, huomioimatta millään tavalla vastaantulevia, tietinkin sillä varauksella että vastaantulevalla pysyy kuono kiinni. Tosin tähän rauhallisuuteen hihnassa uskon vasta kokonaan kun miljoonaseittemänsataakolmekymmentayksi onnistunutta toistoa on takanapäin, mutta parempaan päin ollaan menossa. Myös muu matsoilu on jäänyt esim. iltapissalle mennessä pihalle ei tarvitse enää juosta taloa ympäri ja mainostaa kuka tuli tarpeilleen.

Kuulin myös ennen leikkausta, että koirasta voi tulla lahna. Onneksi tuo ei toteutunut. Työmotivaatio ei ole kadonnut minnekään. Samalla innolla ja tarkkuudellaa hommat hoidetaan kuin ennenkin.

Onneksi eläinlääkäri muisti mainita leikkauksen jälkeen, että palleroiset putkahtavat parin päivän päästä uudelleen, koska niihin kertyy vielä nestettä.  Onneksi kertoi, sillä ne todellakin putkahtivat, jopa vielä isompina kuin ennen leikkausta. No, ne ovat vain muisto. Enää siellä jalkovälissä ei putkahtele mikään. Pari pienen pientä kuivanutta rusinaa

Itsellä kulunut kesä on ollut kenties rentouttavin, ihanin ja voimaannuttavin kuin ikinä. KOKONAINEN KESÄ KOTONA. Ensimmäistä harjoittelua lukuunottamatta ja kun pennelit lähtivät omiin koteihinsa, olen voinut vain keskittyä itseeni.( Mitä nyt kesäopintoja, mutta nekin olen voinut tehdä vaikka keskellä yötä, jos joku vain jaksaisi valvoa .) Mitä teen, milloin teen, otanko päikkärit vai en. Reenata koiria, itseä ja vain nauttia. Ja sitä kyllä olen tehnytkin, joka solulla. Tälläista kesää ei tule kuin ehkä sitten kun olen eläkkeellä ja siihen on vielä aikaa ja paljon.

Tätä kirjoittaessa ensimmäinen kouluviikko on takana. Olipa ihana nähdä ystäviä, tosin minun luottoystävä sai siirron Lappeenrantaan, mutta tämä ystävyys ei lopu vaikkei nähtäisikään,sen verran luja ystävyysside tuli luotua. Koulun alku ei tuottanut pettymystä, mutta nyt siihen osaa suhtautua jo rennommin kuin tammikuussa. Vaikka kotiin tuomisina oli repullinen läksyjä, olin tosi väsynyt huonosti nukutun viikon jäljiltä, mutta en vaihtais. Tämä uskomaton vapauden, itseensä uskomisen tunne on niin vahva, että hyvä tästä tulee

Tiltan kanssa oli suunnitelmissa mennä kisoihin jopa kisailmot maksettuna ja kaikki, mutta Tilta päätti toisin. Juoksut, just nyt, kun olisi ollut hirmuinen fiilis lähteä näyttämään reenien tulos. Tuleehan niitä kisoja....ja juoksuja, joten mennään  sulavasti siiinä välissä

Ihanaa syksyä ja aurinkoa